Aina kun mä boulderoin, mä boulderoin kumppareissa
Aikaisemmassa geokätköilyä käsittelevässä postauksessa oli puhetta siitä, että matka on sinällään päämäärä ja purkki toimii kivana lisänä. No niin tälläkin kertaa.
Geokätköilyn lisäksi erinomaisena retkeily- ja erityisesti melontakohteena voin suositella lämpimästi Etelä-Konneveden kansallispuistoa. Mitkä maisemat, mitkä vedet. Kertakaikkisen upeaa!
Uudessa kansallispuistossa löytyy mainiosti merkattuja melontareittejä, joihin karttoja ja vinkkejä saa mm. luontokeskuksesta kuin myös Rautalammin keskustassa sijaitsevasta turisti-info -pisteestä (Osta samalla jäätelö. Siellä on hyvät irtojädet.)
Varsinaiselta luontokeskukselta taas lähtee opastetut reitit eri pituisille vaelluksille: Kalajan kierroksella (4,6 km) voi ihailla jättiläishaapoja ja Kalajanvuoren laelta hurjan jyrkänteen reunalta avautuvaa maisemaa. Korkeuksista voi ihailla pientä Kalajanjärveä, jonka vesi on niin kirkas, että korkeuksista voi katsoa, mitä järven pohjalla makaa (hienoja uppotukkia).
Kolmen vuoren vaellus (14 km) kiertää jylhän Enonniemen. Loukkuvuoren lenkille (2,8 km) pääsee Konnevesi-järveltä Enonrannasta. Reitit ovat suurten korkeuserojen vuoksi aika vaativia, ja vaikka mikään näistä matkoista ei kilometrimääräisesti kovakuntoisempaa huimaa, niin kantsuu melkein varata tutni-pari ylimääräistä normaaliin haikkausvauhtiin nähden, sillä matkanteko ei ole liian nopeaa.
Puiston alueella on paljon muitakin huippuja, mm. soutaen, kiiveten ja uiden suorittamamme geokätköilylenkin korkein, Rastasvuori (se sen nimi muistaakseni oli.) Matalemmalla olevat kätköt oli suunniteltu siten, että ne ovat melojien saavutettavissa kanootista käsin, toisissa taas joutuu parkkeeraamaan vesiajoneuvonsa rauhaisaan rantaan ja jatkettava jalan.
Tällä kertaa luottovehkeinä kiipeily- ja kapuamistoiminnassa oli sekä ehdat kasarimalliset Kontiot, että Viking Trophy II:set. Molemmissa kengissä oli sen verran hyvä istuvuus ja pito, että pystyi kikkailemaan sellaisissakin kohdissa, missä alkoi vähän muuten jo puntti tutisemaan.
Kuten monesti, purkin löytämiset loivat onnistumisen tunteen, mutta enemmän on jäänyt mieleen kaikki välivaiheet: keksiminen, miten rinneseinää voi kavuta ylöspäin, rinteeltä löytyneet mehevät mustikat ja viime kauden mustat torvisienet, soutaen rantakallioiden kolojen smyygailu ja elämäniloiset naku-uinnit hikisen kiipeilytaipaleen päätökseksi. Hyvä reissu. Ehdottoman hyvä.
Tämän purkin olisi saanut uimalla, kanootilla tai vähän kurkottamalla - pikkuveneestä.
Päivän geomobiili ja virkistävä (oikeasti vilpoinen!) uintilenkki hikisen "huiputtamisen" päätteeksi.
Aikaisemmassa geokätköilyä käsittelevässä postauksessa oli puhetta siitä, että matka on sinällään päämäärä ja purkki toimii kivana lisänä. No niin tälläkin kertaa.
Geokätköilyn lisäksi erinomaisena retkeily- ja erityisesti melontakohteena voin suositella lämpimästi Etelä-Konneveden kansallispuistoa. Mitkä maisemat, mitkä vedet. Kertakaikkisen upeaa!
Uudessa kansallispuistossa löytyy mainiosti merkattuja melontareittejä, joihin karttoja ja vinkkejä saa mm. luontokeskuksesta kuin myös Rautalammin keskustassa sijaitsevasta turisti-info -pisteestä (Osta samalla jäätelö. Siellä on hyvät irtojädet.)
Varsinaiselta luontokeskukselta taas lähtee opastetut reitit eri pituisille vaelluksille: Kalajan kierroksella (4,6 km) voi ihailla jättiläishaapoja ja Kalajanvuoren laelta hurjan jyrkänteen reunalta avautuvaa maisemaa. Korkeuksista voi ihailla pientä Kalajanjärveä, jonka vesi on niin kirkas, että korkeuksista voi katsoa, mitä järven pohjalla makaa (hienoja uppotukkia).
Kolmen vuoren vaellus (14 km) kiertää jylhän Enonniemen. Loukkuvuoren lenkille (2,8 km) pääsee Konnevesi-järveltä Enonrannasta. Reitit ovat suurten korkeuserojen vuoksi aika vaativia, ja vaikka mikään näistä matkoista ei kilometrimääräisesti kovakuntoisempaa huimaa, niin kantsuu melkein varata tutni-pari ylimääräistä normaaliin haikkausvauhtiin nähden, sillä matkanteko ei ole liian nopeaa.
Puiston alueella on paljon muitakin huippuja, mm. soutaen, kiiveten ja uiden suorittamamme geokätköilylenkin korkein, Rastasvuori (se sen nimi muistaakseni oli.) Matalemmalla olevat kätköt oli suunniteltu siten, että ne ovat melojien saavutettavissa kanootista käsin, toisissa taas joutuu parkkeeraamaan vesiajoneuvonsa rauhaisaan rantaan ja jatkettava jalan.
Tällä kertaa luottovehkeinä kiipeily- ja kapuamistoiminnassa oli sekä ehdat kasarimalliset Kontiot, että Viking Trophy II:set. Molemmissa kengissä oli sen verran hyvä istuvuus ja pito, että pystyi kikkailemaan sellaisissakin kohdissa, missä alkoi vähän muuten jo puntti tutisemaan.
Kuten monesti, purkin löytämiset loivat onnistumisen tunteen, mutta enemmän on jäänyt mieleen kaikki välivaiheet: keksiminen, miten rinneseinää voi kavuta ylöspäin, rinteeltä löytyneet mehevät mustikat ja viime kauden mustat torvisienet, soutaen rantakallioiden kolojen smyygailu ja elämäniloiset naku-uinnit hikisen kiipeilytaipaleen päätökseksi. Hyvä reissu. Ehdottoman hyvä.
Tämän purkin olisi saanut uimalla, kanootilla tai vähän kurkottamalla - pikkuveneestä.
Päivän geomobiili ja virkistävä (oikeasti vilpoinen!) uintilenkki hikisen "huiputtamisen" päätteeksi.