Jos ette oo vielä huomanneet, niin meillähän on nykyään ihan kattava valikoima asiallisia mäenlaskuvehkeitä. Enkä tarkota nyt sitä pulkka- /liukuri -osastoo, vaan sitä, joka aukee taikasanan "vapaalasku" takaa.
Akrabadabra.. splitboardit, lumivyöryreput, nousukarvat.. Mitä vekottimia nää nyt on? Otin pikasen palaverin meidän asiantuntijan, Tampereen kovimman Puuteri-Ukon, Mika Kraftin kanssa. Sain repullisen hyviä vinkkejä, ja lopuksi siirsin visa elektronii kohti kassalla hymyilevää kesäharjottelija-minkkiä, joka olikin jäänyt duuniin myös talveksi.. HYVÄ! ”Muista henksualet” tokasin, ääni vapisten. Kaikki meni, ei haittaa. Itseensä on hyvä sijottaa.
Samilla testissä Burtonin Family Tree Dump Truck -Split ja Hichhiker -side. Vallan mainioksi todettu kombinaatio. Ennenkaikkea side oli helppo käyttää ja siinä on niin sanotusti hintalaatu kohdillaan.
Oma aikaisempi laskukokemukseni oli rajottunut lähinnä kotimaan turvallisiin rinnelaskuihin. No okei, joskus olin uskaltautunut seikkaileen vähän rinteen ulkopuolelle ja ihan ulkomaillekin. Alpeilla, ja jossain itäblokin maissa oli rinnebaareissa jo istuttu. Nyt halusin jotain muuta.
Kivan näköstä risukkoa. Kuvassa Caucasus -vuoristo. Onhan noita mäkiä muuallakin kun Messilässä.
Meidän omalta henkilökunnalta sain sitten vielä kaupantekijäisiksi myös matkavinkit, SWEET!
Georgia, Gudauri.. Selvä. Kuulosti siltä, että tänne ei nyt ihan kaikki puuterinnälkäset alppinistinretkut oo tulossa mun pehmeitä pilaamaan. Semieksoottista. Otetaan tää!
Asiaan hieman perehdyttyäni huomasin iloiseksi yllätykseksi, että tämä valittu Georgia-niminen maa, oli myös varsin lompakkoystävällinen kohde. Sehän sopii! Olinhan höylännyt vikat jenit siihen splitboardiin.
Nautintoo joka metri. Splitillä matka nyppylän huipulle taittu yllättävän kivuttomasti. Verrattuna aikasemmin kokeilemaani lumikenkäily ratkaisuun.
Lennot varattiin Turkish Airlines -yhtiöltä, niihinkään ei paljoo kahtasatasta eurovaluuttaa saanu tuhlattuu. Tällä yhtiöllä myös toi uus hieno laudanpätkä sai ilmasen kyydin. Helsinki-Istanbul-Tbilisi, 7 tuntii vaihtoineen. Japaniin on vähän pidempi matka, ja Havajille.
Araghvetin metsä muistutti epäilyttävästi Japania. Tai mistä mä tiiän kun en oo käynyt. Sami oli käynyt, japanttiassa siis. Se väitti että tää oli jopa kovempi.
Lähtöpäivänä oli sitten vähän perhosia vatsassa. Tää kaikenmaailman harrastusvälineiden kanssa matkustaminen on aina oma show. Tällä kertaa mukana oli lumivyöryreppu, jonka kanssa oli luvassa mahdollista säätöä kentällä. Siinä kun on sellanen paineilmapatruuna, mikä ei oo sillä ”muista nämä tavarat mukaan lennolle” -listassa. Mahdollista väittelyä varten lentokenttähenkilökunnan kanssa olin printannut mukaan asianmukaiset selosteet ton patruunan sisällöstä, käyttötarkotuksesta, ja jotain muita koottuja selityksiä kansainvälisen ilmakuljetusliiton sivuilta.
Vyöryrepun ilmanpainepatruunan kuskaaminen sujui yllättävän helposti, kun mukana oli oikeet dokumentit väittelyn varalle. Vaihtoehtoisesti voi sijoittaa Jetforce vyöryreppuun jonka kuskaaminen lentokoneessa teoriassa helpompaa (ei sisällä patruunaa). Mammutin Snowpulse tekniikan reppu on vaan tota Jetforce härpäkettä kilon kevyempi.
Check-in tiskillä hymyilin sitten taas kun naantalin aurinko ja toivotin hyvää huomenta kaikilla osaamillani kielillä tiskillä pojottaneelle nöpölle. Kun neitis-ihminen oli tarkastanut passin ja lipun (valitsen aina naisvirkailijan kun kuljetan mukanani epäilyttäviä vehkeitä), kiskasin repustani sen patruunan ja tokasin vanhan vapaalaskijan elkein, että ”this is the mine avalanche airbag, yes, i am extreme.. its OK?” Nöpö nyökkäili hyväksyvästi ja viittoi, et laita sinne reppuun vaan se termospullo. Mahtavaa! Nyt yhet oluet.
Seuraavana aamuna hörpittiin ilmasta cafe lattea hotellimme näköalabaarissa, ei mennyt early check-in ihan putkeen. Kun oltiin silmät ristissä lentojen ja taksimatkojen jälkeen saatu meidän huone huomasimme iloksemme, että kukaan ei ollut kertonut Iigorille mitään, joka veteli vielä tyytyväisenä sikeitä meidän huoneessa. Vai oliko se tavallaan vielä sen? Mitäpä näistä. Aurinko paistoi, edessä yks rinnepäivä ja kamoihin totuttelu. Sitten pitikin päästä sinne koskemattomille.
Eka päivä kurvailtiin siis Gudaurin turvallisilla rinteillä ja nautittiin istumahisseistä käsin ihmetellen auringonvalossa kylpevistä Caucasus -vuoriston lumisista, koskemattomista seinistä. Siellä täällä oli nähtävissä lumivyöryjen aiheuttamia jälkiä - ehkä ihan hyvä, että olin sopinut paikallisen oppaan kanssa tällit takamaastojen koluumista ajatellen. Olihan noi lumiturvallisuusasiat mulle aika kaukasia
Illalla muutaman maistuvan punaviinimukin jälkeen oli oppaamme Sergeyn kanssa päätetty, että eka retki on Araghveti -niminen spotti. Luvassa oli hitusen vajaa tonni nousua ja suht lempeillä kallistuksilla kurvailua alas metsän siimeksessä. Sopii! Metsäkikkailut onkin tuttuja jo lapsuudesta Ounasvaaran kupeesta. Mukaan värvättiin vielä viereisessä pöydässä kovaan ääneen mesoova latvialaiskundi. Se kun väitti, että aikoi lampsia pakkasessa muina miehinä ilman vaatteita. Oli kuulemma kerrospukeutuminen ja gore-texit so last season Latviassa. Arvostan. Vim Hoff on kova jätkä.
Breath in, breath out..
oceny